Tarinoita suomalaisista häistä

Monasti taidetaan ajatella, että nykyään vietettäisiin jotenkin erityisen näyttäviä ja tuhlailevaisia häitä, joiden valmisteluun käytetään kohtuuttomasti aikaa verrattuna ”entisaikojen pienimuotoisiin häihin” mutta se hieman virheellinen ajatus. 1970-luvulla, aivan oikein, vallalla oli hyvin minimalistinen, melkeinpä kaikki häätraditiot kieltävän hääsukupolven kultakausi ja sitä edelsi heidän vanhempiensa sota-ajan hääkokemukset ja häämenojen niukkuus. Näiden kahden aikakauden varjoon tässä mielessä on jäänyt koko häidemme historia aina 1930-luvulle asti, jolloin häät olivat vuosisatojen varsin mittavia ja näyttäviä juhlia, joita valmisteltiin joskus vuosiakin.

Mitä tulee ajatukseen siitä, että nykyiset yleiset häätavat olisivat alun perin amerikkalaisia tai siellä syntyneitä, ei oikeastaan pidä paikkaansa lainkaan. Elokuvat ja sarjat ovat toki omalta osaltaan tuoneet aikoinaan häätapoja Suomeen, mutta silti hääperinnetavat kimpun heitosta monikerroksiseen hääkakkuun eivät alun perin ole amerikkalaisia. Suomeen kuuluu myös ihan ikiomat häätavat ja – traditiot, jotka ovat kuuluneet häihimme jo kauan ennen kuin koko Amerikkaa edes tiedettiin olevan olemassakaan. Myöskään hääleikit, joihin nykyään suhtaudutaan kaksijakoisesti, eivät ole viime vuosikymmenten keksintöjä, enemmänkin vuosisatojen, eikä edes rahan pyytäminen hääjuhlassa leikin varjolla ole häähistoriassamme mitään uutta. Onneksi Suomessa on maailman suurin kansanrunousarkisto, jota on tutkittu jo 1800-luvun alusta asti, joten häätapatietoa ja -kulttuuria on tallentunut jälkipolville runsaasti.

Tervetuloa aikamatkalle isoäitien ja -isien ja heitä edeltäneiden hääparien häihin!

HÄÄVALMISTELUT

”Häissä syödähän surutta, eletähän huoletonna,” sananlaskumme sanoo, ja likimain totta se onkin pitänyt. Jos varaa oli, häitä juhlittiin päiviä, jopa viikkojakin, vieläpä monasti koko kylän ja naapurikyläläisten voimalla ja häiden jokaista yksityiskohtaa hiottiin viimeiseen asti. Mitä varakkaampi suku ja perhe oli, sen näyttävämmät ja moni-ilmeisemmät myös häät ennenkin olivat ja sen kautta hääjuhlalla oli suuremmat mahdollisuudet tulla taltioiduksi tuleville sukupolville. Näin saattaa värittyä käsitys siitä, että tietylle aikakaudelle kuului melko tarkastikin määriteltävät yhteiset häätavat. On kuitenkin hyvä ottaa huomioon se, että mitä koulutetumpi väestöryhmä oli kyseessä, sen enemmän häätapoihin oli saatu väriä muualta, myös Suomen rajojen ulkopuolelta. Suomen avioliittomenoihin liittyy paljon vaikutteita Karjalasta sekä Ruotsista, jonka tapoja ja lakejakin noudatettiin Suomessa pitkään. Myöhemmin suomalaiset häämenot saivat vaikutteita lähinnä Ranskasta ja Englannista. Suomen hääperinnehistoriassa paikalliset häätavat ovat kuitenkin eronneet muiden alueiden häätavoista ja jopa oman alueen häätavat saattoivat erota muiden sukujen ja säätyjen noudattamista häätavoista. Usein yhtenäisenä nähtävä hääkulttuurimme onkin hämmästyttävän rikas ja monipuolinen sisällöltään.

Kapiot & myötäjäiset

Myötäjäisiä ja kapioita varten saatettiin paremmissa säätytaloissa palkata kymmenpäisiä morsiuskökkäläisiä, joiden tehtävänä oli kapioiden valmistaminen. Alemmissa ja köyhemmissä luokissa morsiuskökkä, eli kapioita valmistava naisjoukko saattoi tehdä työtä ruokapalkalla talkoovoimin. Morsiankin usein vapautettiin tavallisista arjen askareista morsiusaikanaan. Morsian saattoikin koko vuoden keskittyä vain ja ainoastaan kapioidensa valmistamiseen, sillä tehtävää oli paljon. Häälahjoja annettiin puolin ja toisin, joskus jopa kuokkavieraillekin. Tällöin morsiamen ja hänen avustajiensa valmistettavaksi saattoi tulla useampikin sata sukkaparia, kirjailtua nenäliinaa tai muuta lahjaa. Että se siitä ”tämän päivän morsianten häähössötyksestä”. Kyllä sitä ennenkin ja varsinkin ennen osattiin häähössätä!

Morsiamenapu & morsiustalkoot

Avioitumisen kustannuksia kattaakseen morsian saattoi jo keskiajalla kiertää kaasonsa kanssa talosta taloon, joskus kylästä ja pitäjästä toiseen keräten ns. morsiamenapua. Keruumatkojen saaliina oli yleensä kankaita, pyyhkeitä, lankoja, nenäliinoja, pitsejä, pieniä vaatekappaleita kuten sukkapareja, rahaa, ruokatarpeita sekä kapioiden ja lahjojen valmistuksessa tarvittavia raaka-aineita, esimerkiksi pellavaa, ja joskus jopa liianvaatteitakin. Perinteisesti kaasolle ja morsiamelle tarjottiin ilomielin juotavaa ja syötävää sillä heidän taloon saapumistaan pidettiin kunnianosoituksena. Toisaalta keruuta saatettiin pitää häpeällisenäkin, jopa siinä määrin, että se välillä kiellettiin joko kokonaan tai sitä rajoitettiin, kuten 1600-luvun puolivälissä määräämällä keräämisalueeksi kunkin morsiamen oman pitäjän alueen. Morsiamenapuperinne kuitenkin piti pintansa, sillä vielä 1940-luvultakin löytyy tarinoita ja valokuvia morsiamenavun keruumatkoista. Kaason avustamalla raaka-aineiden keräämisellä onkin ollut niin suuri merkitys kapioiden ja sulhasen sukulaisille annettavien lahjojen haalimisessa, että kaasoksi saatettiin myös palkata henkilö, joka pitäjässä hoiti kaason tehtäviä melkeinpä työkseen. Yleensä kaasolle ei kuitenkaan maksettu palkkaa, vaan hän sai lahjaksi esim. sulhasen valmistaman kaasonkannun. Koska hyvä ja kokenut kaaso kuitenkin tiesi talolle helpotusta häämenojen kustannuksissa, kaasolle saatettiin luvata palkkaa tai vaikkapa 1/3 keruumatkan tuotosta.

Rikkaammissa perheissä hyvän kaason lisäksi palkattiin ompelijoita, räätäleitä ja monikymmenpäisiä morsiuskökkäläisiä, joiden käsiin kapioiden ja lahjojen valmistus jätettiin. Alemmissa sosiaaliluokissa järjestettiin iltakökkiä, joihin pyydettiin kotikylän näppäriä neitoja ja rouvia talkoovoimin häitä varustamaan.

Kapiot

Siinä missä osa kapioista oli tehty selkeään arkikäyttöön ja lahjaksi sulhasen sukulaisille, osan katsottiin olevan ehkä statustakin. Monet kapioarkkujen aarteista eivät koskaan päätyneet käyttöön uudessa kodissa. Ne säilöttiin tuleville polville ja niitä esiteltiin ylpeydellä talon vieraille. Joskus morsiamenavun kautta saaduista tarpeista tehtyjä lahjoja kierrätettiin ympäri kylää morsiamelta toiselle, sillä monessa hääjuhlassa nimenomaan morsian antoi lahjoja häävieraille aina kuokkavieraita myöten. Tällöin morsiamen morsiusapuna saama nenäliina saattoi joutua häissä lahjaksi naapuritalon tyttärelle ja tämän kodista edelleen seuraavalle taloon tulevalle morsiamelle morsiamenavuksi. Näin lahjat kiersivät talosta toiseen koskaan käyttöön joutumatta, joka johti siihen, että 1800-luvun lopulla keruuta alettiin ylemmissä piireissä pitää vulgaarina ja turhana tapana.

Sulhasen perheelle, sulhaselle ja hänen suvullensa sekä puhemiehelle ja häävieraille annettavien lahjojen lisäksi talonpoikaismorsiamen kapioihin saattoi kuulua tuleville vuosille tarkoitettuja vaatteita alusvaatteista ulko- ja juhlavaatteisiin, useampi tusina nimikoituja lakanoita, pyyhkeitä ja tyynyliinoja, peitteitä, liinoja, pitsejä, kymmeniä metrejä vaate-, liinavaate- ja alusvaatekankaita, röijyjä, ryijyjä ja raanuja sekä koristetekstiilejä. Häät olivat kalliit juhlat isälle ja koko talolle.

 

Vihkimuodot & naimakelpoisuus

Alun perin kirkollinen vihkiminen ei ollut avioliiton virallinen elementti, eikä se näin ollen vaikuttanut juridisessa mielessä avioliiton oikeudellisuuteen. 1100-luvulta alkaen keskiajalle asti ja vielä sen jälkeenkin avioliitto oli kahden suvun välinen liitto, johon kirkolla ei ollut juurikaan merkittävää vaikutusta. Vuonna 1442 asetettu maalaki puuttui avioliitottomaan yhteisasumiseen kieltäen sukupuolielämän harjoittamisen kihla-aikana, mutta kihla-aikanakin siitetyt lapset saivat aviolapsen oikeudet. Vuonna 1686 kirkkolaki katsoi kirkollisen vihkimisen tarpeelliseksi, mutta ei pakolliseksi avioliittoa solmittaessa ja vasta vuonna 1734 kirkollisesta vihkimisestä tuli ainoa lainvoimainen keino solmia avioliitto. Tämän jälkeenkin ihmiset saattoivat elää yhdessä ilman papin aamenta, tällöin tosin tuomioistuin saattoi julistaa avoparin avioliittoon, mikäli mies makasi naisen avioliittolupauksin, jotka eivät täyttyneet. Siviiliavioliitto tuli Suomessa mahdolliseksi vuonna 1917.

Sopimattomat avioliitot

1540-luvulle asti Suomessa noudatettiin Ruotsin mallin mukaan kanonista lakia, joka asetti avioliitolle erilaisia laillisia esteitä. Tällaisia saattoivat olla esim. voimassa oleva liitto tai kihlaus, lähisukulaisuus, sairaus, erehdyttäminen avioliittoon, rikos avioliiton solmimistarkoituksena, ryöstö, suruaika, jonka katsottiin kestävän vuoden ja erisäätyisyys. Myös ala- tai eri-ikäisyys saattoi olla avioliiton esteenä. Morsiamen tuli olla vähintään 12-vuotias ja sulhasen 14 -vuotias liittoa solmiessaan. Myöhemmin ikä nostettiin molemmilla 15-vuoteen. 1100-1200 luvulta alkaen impotenssi ja frigiditeetti saattoivat olla avioliiton esteenä. Impotenssista miehestä sai eron, mutta eri asia sitten oli, miten impotenssin todistettiin olleen olemassa jo avioliitoa ennen, joka oli eron hyväksyttävä syy. Avioituakseen parilla piti olla vanhempien hyväksyntä liitolle, mutta samalla vanhemmilla ei lain mukaan ollut oikeutta pakottaa lastaan liittoon. Pakkoavioliitto oli peruste avioliiton purkamiselle. Käytännössä pakkoliittoja tietenkin enemmän tai vähemmän suostuttelemalla syntyi suvun ja perheiden etujen nimessä.

Sopimattomat ajat

Edellisten lisäksi keskiajalla avioliittoa ei voinut solmia tiettyinä aikoina. Tällaisia olivat erinäiset kirkolliset pyhät ja juhlapäivät kuten pääsiäinen ja sitä edeltänyt paastoaika, joulu, helluntaiaika ja useiden peräkkäisten juhlapäivien ensimmäinen pyhä. Myös morsiussaunonta oli kielletty 1600-luvulla kyseisinä juhla-aikoina.

Vuonna 1734 laki sanoi: ”Jos mies tahtoo awioliitton mennä, niin anokoon neitoa hänen naittajaltansa, älköönkä wäkiwallalla ottako tahi salaa tykönsä mielikö” Samana vuonna määrättiin, että avioliittoon ei saisi astua ennen kuin ”mies on täyttänyt yhdenkolmatta (21v) ja nainen wiisitoista wuotta, joll’ei kuningas katso kohtuulliseksi siihen lupaa myöntää.” Miehen ikärajaa laskettiin kahdeksaantoista vuoteen vuonna 1860. Vuonna 1864 määrättiin keisarillisella asetuksella, että 21 vuotta täyttänyt nainen sai solmia avioliiton täysin ilman naittajansa suostumusta ja koko naittajajärjestelmä poistettiin käytöstä lain voimalla vuonna 1930. Serkkuja koskevat avioesteet poistettiin jo vuonna 1872.

Edelleen terveydentila ja perinnöllisyyteen liittyvät asiat katsottiin oleelliseksi avioliiton edellytyksenä. Esimerkiksi 1940-luvulla avioliitto oli mahdoton kahden syntymästään asti kuuromykän kesken ja usein myös epilepsiaa sairastavan kohdalla. Periytyvien tai sellaisiksi luultujen tautien osalta avioesteet poistettiin vasta vuonna 1969.

Näin siis sanoi laki. Kansalla oli kuitenkin ihan omat määritelmänsä sille, kuka oli naimakelpoinen ja missä määrin. Miehen katsottiin olevan naimakelpoinen kyetessään miehen työhön ja perheensä elättämiseen ja nainen kyetessään erinäisiin kotitöihin. Naisella tämä tarkoitti vaikkapa lampaan keritsemistä, leipomista, lypsämistä, kehräämistä, ompelutaitoa ja housujen polvien paikkaamista. Miehen naimakelpoisuutta ei niinkään arvioitu tai arvosteltu samaan tapaan kuin naisten, mutta miehetkin saattoivat esitellä naimakelpoisuuttaan kilpailumielessä vaikkapa hyppäämällä maasta hevosen selkään tai teroittamalla käsivarassa aidanseipään.

Avioliitto ennen kirkkolakia

”Sai naisen naapurista, otti vallasta valitun. Kaikki kiitti kirkkokunta, maakunta kaikki ylensi.” – ote kansanlaulusta

Ennen kuin kirkkovihkimisestä tuli virallinen avioliiton solmimismuoto, avioliiton katsottiin alkavan hääyön jälkeen, kun mies oli antanut vaimolleen huomenlahjalupauksen. Tätä ennen avioitumisprosessi alkoi sulhasen puhemiehen ja morsiamen naittajan välisillä neuvotteluilla. Lain mukaan sulhasen tuli pyytää haluamansa naisen kättä tämän isältä, mutta usein käytännössä asian hoiti uskottu puhemies. Vuonna 1734 annetun lain mukaan naittaja oli aina isä. Siinä tapauksessa, että isä oli kuollut, naittajana saattoi toimia myös morsiamen äiti, joka sai lähisuvun hyväksynnän avioliitolle. Vanhempien puuttuessa naittajana saattoi toimia myös muu morsiamen läheinen sukulainen.

Ennen kirkollisia vihkimisiä puhemies tai sulhanen saapui morsiamen kotiin ja avioliittoneuvottelut alkoivat. Neuvotteluissa oleellisena osana oli molemminpuolinen lahjominen. Naittaja antoi puhemiehelle ns. ystävänlahjan, jolla pyrittiin turvaamaan sulhasen asema kihlattuna. Myös molempien lähisukulaisille luvattiin ystävänlahjoja. Kun molemminpuolinen lahjominen, myötäjäisistä sopiminen ja molemminpuolinen hyväksyntä tulevalle liitolle oli saavutettu, sovittiin parin kihlajaisista. Kihlauksen todisti kaksi kummankin suvun edustajaa. 1500-luvulla kirkkokin yritti saada jalansijaa kihlajaismenojen virallistajana, mutta varsin heikolla menetyksellä. Kun pari oli kihlautunut, oli aika sopia juhlapäivästä. Kun tämä oli lyöty lukkoon, kumpikaan osapuoli ei voinut enää perua häitä ilman hyväksyttävää perustetta. Häiden tuli seurata vuoden ja yhden päivän kuluttua kihlauksesta.

Juhlapäivänä sulhanen saapui morsiamen kotiin saattueensa kanssa. Juhlan aluksi, maakuntalakia noudattaen, naittaja piti morsiamenluovutuspuheen, jonka jälkeen sulhasen saattueelle palautettiin näiltä takavarikoidut aseet ja satulat. Juhlat saattoivat tuohon aikaan olla riehakkaitakin joten moinen varatoimenpide katsottiin tarpeelliseksi. Ennen hääparin poistumista juotiin vielä asemaljat, jonka jälkeen morsian oli valmis matkustamaan miehelään. Morsianta saattoi tämän pukija, kaaso ja kolme turvamiestä. Miehelään matkustamiseen liittyi omia uskomuksia, mm. morsian ei saanut astua paljaalle maalle, jotta tämän suvun vainajat eivät pääsisi seuraamaan morsianta hänen uuteen kotiinsa. Miehelässä juhlat jatkuivat edelleen, ensin vahvistamalla vaimon asema uudessa kodissa. Morsiamen kotona naittaja oli luovuttamispuheessaan sanonut:

”Minä naitan sinulle tyttäreni emännäksi, jolle on tuleva puoli vuodetta, lukkojen ja avainten käyttö, laillinen kolmannes kaikesta irtaimistosta, mikä sinulla on ja minkä voit ansaita.”

Nyt oli sulhasen valtuutetun vuoro vakuuttaa, että lain mukaan vaimolle kuuluva asema oli hänen. Avioliitto astui virallisesti voimaan hääyön jälkeen. Osana juhlamenoja vieraat saattoivat hääparin morsiushuoneeseen, peittelivät heidät vuoteeseen ja poistuivat jättäen parin kahden. Mistään julkisesta aktista ei missään tapauksessa ollut kysymys. Saattaminen oli sen ajan siirtymäriitti, joka omalta osaltaan korosti uuteen säätyyn siirtymistä. Keskiajan loppupuolella morsiushuoneeseen saattaminen oli enää muodollisuus, varsinkin ylemmissä piireissä. Tapahtuma saatettiin hoitaa keskellä päivää ja täysissä pukeissa, jonka jälkeen hääpari jatkoi juhlia muiden vieraiden kanssa.

 

Kirkollinen vihkiminen Vuoden 1734 jälkeen

Kirkollisen vihkimisen tultua ainoaksi viralliseksi avioliiton solmimismuodoksi, papin tuli kuuluttaa avioliittoon aikovien tuleva liitto julkisesti kolmena peräkkäisenä sunnuntaina. Tapa säilyi sotavuosille asti, jolloin nykyinen kertaluontoinen kuulutus tuli käytäntöön.

Keskiajalla pari kihlattiin ensin kirkon ovella, jonka jälkeen pari seurueineen siirtyi kirkkoon morsiusmessuun. Vihkimisen jälkeen pari sai halutessaan pyytää papin siunaamaan morsiushuoneen. Sunnuntaista muodostui keskiajalla yleisin vihkipäivä, jonka suosio kesti 1950-luvulle saakka! Vasta 1960-luvulla lauantai yleistyi hääpäivänä. 1800-luvulta 1900-luvun alkuun asti oli perin yleistä järjestää loistokkaitakin kihlajaispäivällisiä morsiamen kotona. 1800-luvulle asti myös kuuliaisjuhlia vietettiin ainakin viimeisenä kuulutuspäivänä ja joskus kaikkina kolmenakin kuulutuspäivänä ruoan ja juomien merkeissä. Sota-aikaan sotilaspastorit vihkivät pareja myös rintamalla.

Kosiomatkalla

”Sormuksen ja kultakellon ostan tyttö sulle, onhan mammasi monta kertaa luvannut sun mulle. Sormuksen ja silkkihuivin ostan tyttö sulle, jos sinä lupaat aina olla uskollinen mulle” – suomalainen perinneloru

Miehen tai tämän suvun mielestä oikean morsiamen löydyttyä alkoivat naimaneuvottelut morsiamen kotona. Kun sopimus oli saanut sellaisen muodon, että se tyydytti molempia osapuolia, sulhasen puhemies maksoi morsiamen isälle luovutusmaksun, eli korvauksen neidon kasvatuksesta. Tätä seurasi kosintajuhla, jolloin kosioväki, eli sulhasen suku saapui morsiamen kotiin. Kosintajuhlan aikana sovittiin mm. myötäjäisistä. Kosintajuhlaa seurasi edelleen kihlajaisjuhla, joka oli merkki siitä, että kosinta on virallistettu ja virallisesti hyväksytty. Molemminpuolinen lahjominen jatkui edelleen. Sulhasen isä saattoi tulla morsiamen kotiin ja morsian mennä sulhasen kotiin morsiusviikolle, eli testaamaan tapoja ja samalla esittelemään omia taitojaan.

Tätä seurasi viralliset kihlajaiset. Sana kihla tulee meille germaanisesta sanasta gisla, joka tarkoittaa panttia. Kihla oli siis alun perin sulhasen maksama sopimusraha. Virallisissa kihlajaisissa morsian tarjoili hieman ruokaa ja juomaa läheisilleen ja ystävilleen ja morsianta saatettiin itkettää miehelään. Kihlajaisia seurasi kuulutukset, kolmena häitä edeltävänä, peräkkäisenä sunnuntaina. Hääparille saatettiin antaa kuulutuspäivänä kuulutuskeppejä (usein keppi ja kävelykeppi), jotka olivat sekä humoristisia lahjoja että symbolisia merkkejä avioliiton tueksi. Kuulutuskeppiperinne meillä on esiintynyt Pohjanmaalla, Lounais-Suomessa ja Uudenmaan ruotsinkielisen väestön keskuudessa. Tämän jälkeen oli aika viettää morsiamen valmistajaisia, läksiäisiä ja itse hääjuhlaa.

Kaaso ja kapiot

”Hyvä kaaso, kaunis kaaso, valkia, verevä kaaso, istuta ilosykeröt, ilolakki päähän laita, ilo paa palmikkoon. Älä paa huolta hunnun alle, pahaa mieltä palmikkoon.”

– suomalainen kansanperinnelaulu

Kaason tehtävää on kautta historian pidetty kunniatehtävänä ja kaasoksi haluavia oli monia. Yleensä kaaso oli morsiamelle läheinen naissukulainen, vanhempi ja arvostettu, ehkä isän sisar, morsiamen naimisissa oleva vanhempi sisar tai äidin täti. Ortodoksisilla paikkakunnilla kaaso oli morsiamen kummi, pohjoisessa puhemiehen vaimo ja joillain paikkakunnilla taas ensisijaisesti veljen vaimo. Sukulaisuutta pidettiin joka tapauksessa tärkeänä kaasonvalintakriteerinä, sillä ei -sukulaisen kaason pelättiin noituvan morsiamen. Myös morsiamen pukijaa alettiin jossain vaiheessa kutsumaan kaasoksi, vaikka alun perin, aina 1800-luvun loppupuolelle asti morsiamen pukeminen ei kaasolle varsinaisesti kuulunutkaan.

Joillain paikkakunnilla kaasojen tehtäviin kuului myös vieraiden kestitseminen. Kaaso on saattanut toimia jopa puhemiehenäkin, mutta sitä on yleisesti pidetty epäsopivana ja kaason neuvottelemia liittoja heikkopohjaisina. 1900-luvun taitteessa kaason tehtäviin kuului jo morsiamen pukeminenkin ja morsiamen vieressä istuminen hääaterialla sekä erinäiset muut pukeutumiseen ja riisuuntumiseen liittyvät tehtävät. 1900-luvun alussa kaasoa on myös kuvailtu seuraavasti: ”pulska nainen, komeasti ja koreasti puettu”, joka avusti morsianta morsiamenapukeruumatkalla.

Itkettäminen ja itkupolska

Morsiamen itkettämisen tarkoituksena on ollut morsiamen suojaaminen yliluonnollisilta voimilta. Samalla itkettäminen on toiminut siirtymäriittinä. Vienassa itkettäminen päättyi, kun morsiamen tukka laitettiin naisten tapaan ja päähän pantiin naidun naisen päähine. Jotkut vanhoista itketyslauluista ovat tänäkin päivänä käytössä mm. syntymäpäiväviisuna. Yksi näistä on esimerkiksi kaikkien tuntema ”Sä kasvoit neito kaunoinen”, jota laulettiin Kannaksella. Yleisesti ajateltiin, että mitä kovemmin morsian itki häissään, sitä onnellisempi hän oli vastaisuudessa. Karjalassa uskottiin jopa, että mikäli morsian ei itketettäessä itkenyt, hän ”itki ikänsä kaiken”.

Itkupolska ja polskat yleensä ovat hääjuhlaan kuuluvia perinteitä, joiden juuret juontanevat 1600-luvun tietämille. Itkupolskan ja hääpolskan tarkoituksena oli sekä hyvästellä morsian, että ottaa hänet vastaan uuteen perheeseen ja aviosäätyyn. Ensin morsianta tanssittivat hänen naimattomat ystävättärensä ja sen jälkeen akat, jotka näin toivottivat morsiamen uuteen aviosäätyyn. Myös sulhanen tanssi polskaa samalla tavalla miespuolisten ystäviensä ja sukulaistensa kanssa. Morsian seisoi naispiirin keskellä silmät sidottuina. Naiset tanssivat käsi kädessä morsiamen ympäri piirissä ja lauloivat itkupolskaa:

 ”Rinkihin käyn sivullanne siskoset parhaan nuoruuden. Tanssihin hämärässä hääillan herttaisen. Tieni mun vie miehelään metsien, järvenselkäin taa, harvoin kai ystävät teit’ enää nähdä saan. Itku mun silmiini hiipii, haikeus rintaani riipii, hääilo mielestä haihtuu pois. Yhteiset leikit, laulut, keinupihat, riemut, naurut poisko mun elämästä kaikkoo?”

– suomalainen kansanperinnelaulu

 Laulun loputtua morsian laittoi seppeleen omasta päästään edessään seisovan naimattoman naisen päähän, jolle seppeleen myötä siirtyi naimaonni. Seppeleen luovuttaminen symboloi myös aviosäädyn muutosta morsiamesta vaimoksi. Seppeleen luovutettuaan morsian laittoi päähänsä, paikkakunnasta riippuen, vaikkapa pellavasta valmistetun huivin.

Hääjuhlat

Hupi alkaa ystävissä, ei ikävä häissäkään! – suomalainen sananlasku

Ylemmissä piireissä juhlien muotoon on saatu vaikutteita maailmalta aina keskiajoista lähtien. Häitä on juhlittu monipäiväisesti kautta maan, usein varsin juhlallisin menoin. Toisinaan häät ovat olleet yksipuoliset tarkoittaen sitä, että häitä on vietetty vain joko sulhasen tai morsiamen kotona. Kaksipuolisilla häillä taas on tarkoitettu sekä morsiamen että sulhasen kotona pidettäviä, toisiaan seuraavia hääjuhlia. Häitä on voitu juhlia jopa kaksikin viikkoa – toisaalta köyhimmät hääparit ovat voineet jättää juhlat kokonaan juhlimatta. Sukuhäissä hääjuhla alkoi varsinaisesti morsiamen läksiäisistä jonka jälkeen morsian saatettiin miehelään. Saattomatkaakin liittyvät omat juhlalliset menonsa. Morsiamen saavuttua miehelään alkoivat vastaanottomenot, eli tuliaiset ja näitä seurasi edelleen hääjuhla, joka saattoi kestää päivästä useaan päivään.

Hääruokaa

Varhaisimmissa hääjuhlissa ruokia pidettiin pöydissä koko juhlan ajan, kun taas 1800-luvun loppupuolella hääruokailu oli monen toistaan seuraavan, erityisesti häissä tarjottavan juhlaruokalajin sinfoniaa. Varhaisimmissa häissä tarjolla saattoi olla palvattua lihaa ja leipää sekä suolakalaa ja voita. Kaikki ruoat oli laitettu paljaille pöydille, eikä niitä nautittu omilta astioilta. Vieraat vuolivat omilla puukoillaan suupaloja ruoista ja jos puukkoa ei ollut, sellainen tarjottiin talon puolesta. Myös juomat juotiin yhteisistä tuopeista tai kannuista.

1800-luvun alun jälkeen henkilökohtaiset astiat alkoivat yleistyä, ensin puiset, kiviset ja saviset, sitten posliiniastiat 1850-luvun paikkeilla. Kuitenkin muutamilla paikkakunnilla posliiniastiat ilmestyivät talonpoikaishäiden pöytiin vasta 1920-luvulla.

1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun ylemmissä piireissä alussa hääruokailu oli melkoinen näytöslaji, johon kuului toinen toistaan upeampia ja eksoottisempia ruokalajeja viineineen ja muine juomineen. Sota-aika karsi juhlavuutta rajusti ja niiden jälkeen seuranneiden sotakorvausvuosien jälkeen hääjuhlat köyhtyivät melkoisesti. 70-luvulla juhlat saatettiin jättää kokonaan pois tai korvata ne ”Saldo-kakkukahvilla”. Nykyään ollaan taas palaamassa häiden kulta-aikaan ja häissä tarjottavat ruoat ovat yleensä hyvin tarkkaan ja pitkään harkittuja kokonaisuuksia.

Hääjuomia

Hääjuhlissa juotiin paljon. Esimerkiksi oluella ja viinalla on ollut suuri merkitys suomalaisessa hääjuhlassa jo tuhannen vuoden ajan. 1850-luvun talonpoikaishäissä viinaa saattoi yksissä häissä kulua 125-250 litraa! Oluen loppumista häissä pidettiin talolle häpeällisenä ja alkaneelle liitolle huonona enteenä. Toisaalta pitää mainita, että myös täysin viinattomia häitä vietettiin kieltolain aikana ja tietenkin niillä alueilla, joissa körttiläisyys ja herännäisseurat ylläpitivät herran nuhdetta ja pulloissa korkkia. Osa häissä syötävistä ruoista oli vieraiden itsensä tuomia, sillä juhlaan kutsuttiin sukujen lisäksi usein puolen naapurikylää ja ilmaantuipa niihin kuokkavieraitakin, joita ei tyhjin käsin pois lähetetty.

Kulut

Ottaen huomioon häävalmisteluiden runsauden, ei ole ihme, että häiden ja kapioiden sanottiin maksavan morsiamen isälle jopa kokonaisen vuoden ansiotulot! Kirjassaan Suomalaiset häätavat Marja-Liisa Heikinmäki kertoo, että 1750-luvulla talonpoikaishäät saattoivat maksaa morsiamen isälle 4 hyvän hevosen ja 40-50 ruistynnyriä vastaavan hinnan. Kemijärven kotisivuilla mainitaan 1700-luvulla viljaa saadun pelloista vain vajaan tynnyrin asukasta kohden, joten melkoisia kustannuksia häät ”vanhaan hyvään aikaan” aiheuttivat.

Jos köyhemmän perheen nuoripari halusi häiden sijaan sijoittaa hääkustannuksiin varatut rahat tai muut tarvikkeet uuden taloutensa tukemiseksi, morsiamen vanhemmat maksoivat morsiamelle hääkustia. Hääkusti oli usein 100-200 mk tai tietty tynnyrimäärä viljaa sekä lihoja. Piian vuosipalkka 1800-luvun lopulla oli n. 75 mk (vastaa nykyrahassa noin 380 eur) ja rengin 150 mk (vastaa nykyrahassa n. 757 eur inflaation huomioiden).

Pohjanmaan häät

Kaskun mukaan pohjalaiset häät ja hautajaiset erotettiin siitä, että hautajaisissa oli yksi juopunut vähemmän. Kovin kaukana totuudesta ei väittämä liene, sillä pohjalaiset häät ovat jääneet historiaan varsin monisärmäisinä juhlina, joissa viina virtasi ja puukkojakin joskus heiluteltiin. Pohjalaisiin häihin, varsinkin Etelä-Pohjanmaan juhliin kuuluivat kuokkavieraat, jotka saapuivat tanssittamaan morsianta ja tahallisesti häiritsemään hääjuhlan kulkua. Nämä häijyiksi kutsutut puukkojunkkarit aiheuttivat jos jonkinlaista tappelua ja kahakointia häissä. Joskus häitä seurasi yhdet tai useammat hautajaiset ja häiden ”jatkoja” vietettiin käräjillä. Pohjanmaalla häät saattoivat myös kestää viikon, kaksikin ja morsiamen tunnusmerkkeihin kuului usein painava helykruunu.

Häämuoti

1700-luvulle asti pukeutumisessa ei ollut varsinaisia tiettyjä morsiusmuodin ominaispiirteitä. Pukeutuminen noudatti sen ajan omia juhlapukeutumisen suuntauksia. 1750-luvulla puvut saattoivat olla kukikkaista silkeistä tehtyjä. 1700-luvulla myös amerikkalainen puuvilla saapui Suomeen muuttaen muotia siten, että valkoinen hääpuku alkoi ilmaantua häämuotiin muiden värien rinnalle. 1800-luvulta 1900-luvun alkuun asti musta oli varsin yleinen hääpuvun väri varsinkin maaseudulla. 1800-luvun puolivälin jälkeen valtaosa kaupunkilaismorsiamista kuitenkin pukeutui valkoiseen ja samalla myös valkoiset hunnut ja erilaiset seppeleet yleistyivät hääpukujen lisukkeina. Miehet ovat tyypillisesti pukeutuneet säädystä riippuen oman alueensa kansallis- tai juhlapukuun, univormuun tai mihin tahansa parhaimpaan pukuunsa. 1800-luvulla morsian saattoi lahjoittaa Sulhaselleen itse valmistamansa hääpuvun.

Vuoteen 1935 asti huntua pidettiin neitsyen asuun kuuluvana asusteena. Valtavat helykruunut kuuluivat tiettyjen alueiden hääperinteisiin ainakin 1930-luvulle asti. 1860-luvulla morsiuskimput syrjäyttivät virsikirjat, joita aiemmin kannettiin kädessä. 1920-luvulla ja sen jälkeen morsiusmuoti on vaihdellut suuresti, ainakin puvun helman pituuden ja mallin suhteen. Helmaa on nostettu ja laskettu, kavennettu ja pullistettu oman aikakauden muodin mukaisesti. 

Sosiaalinen ja yhteiskunnallinen asema määritteli pitkälti hääpuvun ulkonäköä myös sota-aikana. Hääpuvut olivat usein vaatimattomia ja arkisia. Lotat saattoivat mennä naimisiin virkapuvuissaan, kotirintamalla taas pukeuduttiin sen mukaan mitä oli tarjolla. Lottajärjestöllä oli omia morsiuskruunuja, joita vain lotat saivat lainata käyttöönsä. Varsinaisia hääpukuja sota-aikaan nähtiin harvoin. Sodan vuoksi myös vanhoja hääpukuja tuhoutui paljon, sillä kangaspulan aikana kaikki vanhat vaatteet hyödynnettiin muokkaamalla niistä uusia vaatteita ja käyttötekstiilejä.

Häälahjat

Häälahjojen suhteen Suomessa ollaan oltu elinolosuhteisiin nähden melko anteliaita, jopa tuhlailevaisiakin. 1500-luvun jälkeen ja vielä 1900-luvullakin oli varsin tavallista, että vieraat toivat ruokatarpeita juhlataloon, jotta vieraiden kestitys ei tulisi talolle kohtuuttoman kalliiksi. Nämä ruokatarpeet eivät kuitenkaan korvanneet häälahjoja. Monella paikkakunnalla häissä tarjoiltiin runsaasti häämaljoja, joiden saamiseksi juojan tuli luvata hääparille erinäisiä lahjoja. Reippaasti humaltuneet rikkaammat vieraat saattoivat ryhtyä juomien innoittamana kilpasille toisten talollisten kanssa ja tässä hengessä lahjalupausten arvot saattoivat nousta hyvinkin huomattaviksi; kaikkea eläimistä viljelysmaihin.

Rahalahjat

Rahalahjoja häissä kerättiin avoimesti kierrättämällä lautasta vieraiden joukossa, jotta vuorollaan lautasen saaja ei kehtaisi ainakaan vähempää antaa kuin sen ojentaja. 1900-luvun alkupuoliskolle asti saatettiin pitää viinahäitä, joissa köyhälle hääparille kerättiin mammonaa tanssien ja viinanmyynnin verukkeella. Häissä on kerätty kainostelematta monella muullakin tavalla riihikuivaa rahaa. Häissä saatettiin viettää ”hääkäräjiä”, joka oli oman aikansa hääleikki. Käräjillä oli tuomari ja kaikki muut mukamas käräjille kuuluvat henkilöhahmot ja vieraita syytettiin mm. epäsiveellisyyksistä, joista selvisi vain maksamalla hääkäräjärahan. Toisaalla saatettiin varastaa häävieraiden vaatteita yön aikana ja huutokaupata niitä aamusella. Melko yleistä oli myös häävieraiden saunottaminen ja kuppaaminen rahasta.

 

Häämakeiset

Häämakeisia annettiin valmistaa jo 1600-luvulla, tosin tapa sittemmin hiipui monella paikkakunnalla, kunnes 1920-luvulla Turun lastenklinikka alkoi valmistaa häämakeisia toimintansa tueksi. 1800-luvulla häämakeiset kuuluivat erityisesti rikkaiden häihin. Myös kaasot saattoivat jakaa valmistamiaan häämakeisia. Alun perin häämakeiset olivat pala leipää tai sokerikakkua kauniisti pakattuna ja koristeltuna. Häämakeisen sisus saatettiin syödä, kääre täytettiin uudelleen esim. kivellä tai kävyllä, jonka jälkeen häämakeisesta tuli joulukoriste. Häämakeiset jatkavat vieraiden lahjontaperinnettä, jota meillä on esiintynyt niin kauan kuin häähistoriaa on riittänyt!

Häämusiikki

Myös häämusiikki ja tanssiminen yleistyivät 1600-luvulla. Hääjuhlat ovat Suomessa olleet kautta historian melko railakasta menoa, viina on virrannut ja laulut soineet, jopa siinä määrin, että 1640-luvulla laki määräsi, ettei rahvaan häissä saa soittaa kuin enintään kuusi soittajaa. Myöhemmin piti iloluontoisten juhlijoiden juhlamieltä rajoittaa vielä erillisellä säädöksellä, joka kielsi saapumasta kirkkoon laulaen, soittaen ja aseita paukuttaen! Laki tai ei lakia, sille ilmeisesti viitattiin kintaalla, sillä talonpoikaishäissä 1700-luvulla pelimannit saattoivat saatella morsianta alttarille asti ja sieltä takaisin juhlataloon.

1800-luvulla saattuemusiikkia alettiin kutsumaan häämarsseiksi, joita Länsi-Suomessa pidettiin jokaisen kunnan kunnia-asiana. Jokaisella oman arvonsa tuntevalla kunnalla oli, totta kai, oma häämarssinsa! Melartinin Prinsessa Ruusunen-näytelmän juhlamarssi, joka on nykyään yksi suosituimmista häämarsseistamme, sävellettiin vuonna 1904.

1900-luvulta huomiseen

Häätavat muuttuvat, perinteet säilyvät 1900-luvulla häämenot muuttuivat yhä kansainvälisemmiksi. Vaikutteita haettiin niin kuninkaallisten kuin julkisuuden henkilöidenkin häistä. Sota-aika toi häihin omat erityispiirteensä karsien juhlan ylellisiä piirteitä varsinkin alempien tuloluokkien perheissä. 1970-luvulla hääjuhlien luonne ja kirkollinen vihkiminenkin muuttuivat tyyliltään vähäeleisemmäksi, muodollisuudeksi, josta saattoi kieltäytyä kokonaankin. Nykyään hääjuhlia juhlitaan näyttävästi ja antaumuksella, kuten historian kultavuosinakin. Moniin häihin haetaan lisänäyttävyyttä ilotulituksin, koreilevin hääkyydityksin ja palkallisin esiintyjin. Kirkkohäät valitsee n. puolet pareista. Toisaalta nykypäivinä häiden luonne on olla persoonallinen, hääparin luonteen mukainen juhla, jossa raha, loiste tai sen puute ei ole se oleellisin asia. Vaalimme edelleen perinteitämme, toisia elvyttäen, joitain samalla hetkeksi unohtaen.

Kukapa tietää, ehkäpä tulevina vuosina innostumme taas kantamaan appelsiinin kukkia hiuksissamme ja palautamme kuulutuskepit osaksi häähuumaa. Tulevaisuus näyttää, millaiseksi häätapamme muotoutuvat ja millaiselta oman aikakautemme häät näyttävät tulevien sukupolvien silmissä.

Teksti: Johanna Merinen. Kuvat: Tarinoita suomalaisista häistä -valokuvanäyttely, Hääideasivusto amoriini.com. Lähteet: Narinkka 2001 Häät/Bröllop ; Helsingin kaupunginmuseo, Jyrki Knuuttila; Avioliitto oikeudellisena ja kirkollisena instituutiona Suomessa vuoteen 1629, Morsiamen kirja 1944 (Karisto), Matti Sarmela: Suomen perinneatlas (SKS), Matti Sarmela: Pohjolan häät (SKS), Terttu Kaivola: Kahden kauppa (SKS), Johannes Häyhä: Perhe ja kylä (SKS), Maija-Liisa Heikinmäki: Suomalaiset häätavat/talonpoikaiset avioliiton solmintaperinteet (Otava), Toivo Vuorela: Kansanperinteen sanakirja (WSOY), Hopeatarjotin 1/1999 (Hotelli- ja ravintolamuseosäätiön julkaisu). Lainatut runot ja lorut: Häävene vesiä käypi (Karisto) Hans Bengtson: I lust och nöd.